Yliopistollisen hevossairaalan eläinlääkäreiden kirjoituksia Hippos-lehdessä

Tälle sivulle on koottu Yliopistollisen eläinsairaalan eläinlääkäreiden kirjoituksia, jotka on julkaistu Hippos-lehdesssä eläinlääkäripalstalla. Kirjoituksissa käsitellään hevosten hoitoon liittyviä kysymyksiä hevoseläinlääkäreiden näkökulmasta.

Hippos-lehti nro.  1/ 2010

Hevosen madotus
– Loiset kehittyvät, madotuksen tavat muuttuvat

Teksti: Hevossairauksien erikoiseläinlääkäri Kati Niinistö, YES Hevossairaala


Ennen matolääkkeiden aikakautta madot ja niiden seurauksena tulleet ähkyt ja ripulit aiheuttivat paljon ongelmia ja kuolleisuutta lähes kaikissa hevosryhmissä, mutta erityisesti nuorilla hevosilla. Puoli vuosisataa sitten kehitetyt matolääkkeet ja erityisesti ivermektiini-valmisteet muuttivat tilanteen, ja mato-ongelman luultiin jo poistuvan kokonaan. Madot ovat kuitenkin kehittäneet vastustuskykyään sitä mukaan kuin uusia lääkkeitä on kehitetty. 

Moksidektiinin jälkeen ei markkinoille ole tullut enää yhtään uutta matolääkettä, eikä myöskään ole tiedossa, että niitä olisi tulossa pian. Mikäli madot jatkavat resistenssin kehittämistä, saatamme pian olla lähellä alkutilannetta; tiedetään, että hevosen elimistössä on matoja, mutta niitä ei saada pois. Toisin kuin ennen, tällä hetkellä kaikki matolääkkeet ovat reseptivalmisteita, joita saa vain eläinlääkärin määräyksellä. Muutos tehtiin, jotta matojen vastustuskyvyn kasvu pysähtyisi.

Oppikirjojen mukaan yksi vaarallisimmista hevosen madoista on Strongylus vulgaris. Ivermektiini-lääkkeiden vuoksi sitä ei kuitenkaan juuri tavata Suomen hevospopulaatiossa, joskin se saattaa yleistyä, jos lääkityksiä vähennetään rajusti. Mato aiheuttaa vakavia ähkyjä vaeltaessaan suoliston valtimoihin. 

Sen sijaan pienet strongylukset eli cyathostomat ovat hyvin yleisiä eri-ikäisillä hevosilla. Sukuun kuuluu yli 50 eri lajia, joita ei juuri erotella käytännön praktiikassa. Madot itsessään eivät ole kovin ongelmallisia, mutta niiden suolen seinämässä olevat toukkamuodot saattavat aiheuttaa voimakkaan ripulin ja kuihtumisen suoliston ärsytyksen vuoksi. Toisinaan muutokset ovat niin voimakkaita, ettei hevosta pystytä pelastamaan edes tehohoidolla. Normaali ulostetesti kertoo vain madon tai munien määrän, toukkia ei voida todeta testissä. Cyathostomat ovat vastustuskykyisiä melko monelle lääkkeelle, erityisesti toukkamuodot ovat hankalia lääkittäviä.

Heisimato elää ohut- ja paksunsuolen raja-alueella, ja sillä on todettu olevan yhteys ähkyihin. Heisimatojen todentaminen ulosteesta on hankalaa kuten cyathostomien toukkienkin, joten yleensä toistuvasti ähkyilevät ja ripuloivat hevoset suositellaan madotettavaksi näiden varalta.
Suolinkaiset (Ascaris) eivät yleensä aiheuta ongelmia aikuiselle hevoselle, mutta varsan matoinfektio voi olla niin voimakas että sen suoli menee tukkoon madoista, ja toisinaan ainoa hoitovaihtoehto on ähkyleikkaus. Joka vuosi todetaan myös tapauksia, joissa suolinkaisia täynnä oleva varsa alkaa kipuilla matolääkityksen jälkeen matojen kuollessa ja tukkiessa suolen, yleensä ohutsuolen, joka on kapeampi. Jos varsaa ei ole madotettu, tai sen lääkityshistoria on epäselvä, kannattaa neuvotella eläinlääkärin kanssa matolääkityssuunnitelmasta.

Vanhan tavan mukaan madotus on ollut helppoa; eläinlääkäri antaa jonkin valmisteen, joita annetaan kaikille tallin asukeille 3-4 kertaa vuodessa. Loishäätöstrategiat voidaan karkeasti jakaa intervallilääkitykseen sekä strategiseen ja kohdennettuun matolääkitykseen. Intervallilääkitys on yksinkertaisin, silloin lääkitys annetaan kaikille hevosille tietyin väliajoin. Strateginen lääkitys on samantyyppinen, mutta sen pohjana on tieto eri loislajien elämänkierrosta ja sillä pyritään minimoimaan matojen haitat ja tartunnat. Matolääkitys ennen laitumelle laskua on tyypillisin esimerkki tästä.

Madot kuitenkin kehittävät vastustuskykyä lääkkeille koko ajan, joten myös madotuksessa toimintamallia täytyy vähitellen muuttaa, koska uusia lääkkeitä ei ole tulossa lähiaikoina. Tämän hetken suositus on siirtyä vähitellen kohdennettuun matolääkitykseen. Esimerkiksi Tanskassa hevosia saa matolääkitä uuden lain mukaan vain mikäli sillä todetaan ulosteessa matoja tai sillä on kliinisiä oireita, joiden voidaan olettaa olevan matojen aiheuttamia.
Yksi ongelmakohta muutoksessa on ollut ulosteen matotestien heikko herkkyys. Negatiivinen testi ei tarkoita, että hevosella ei olisi matoja lainkaan. Kun testiä kuitenkin käytetään säännöllisesti ja kaikilla tallin hevosilla, saadaan sen avulla yleiskuva tilanteesta ja pystytään poimimaan ongelmayksilöt, joille kertyy eniten matoja. Testin tekeminen ei myöskään välttämättä tarkoita rahansäästöä. Usein testi maksaa saman verran kuin lääkitys, ja tämän jälkeen hevonen lääkitään kuitenkin jos tulos on positiivinen.

Matolääkityksen tarkoituksena ei ole saada madotonta hevosta, vaan hevonen, joka ei kärsi matopopulaatiostaan ja elää sopusoinnussa niiden kanssa. Varsat ja nuoret hevoset tullaan luultavasti jatkossakin lääkitsemään melko säännöllisesti ilman erityisiä testejä. Niiden vastustuskyky ei ole vielä kehittynyt riittäväksi esimerkiksi suolinkaisia vastaan. Kliinisesti oireilevat aikuiset hevoset tulisi madottaa tarvittaessa vaikka testi olisi negatiivinenkin.
Sen sijaan oireettomat hevoset, joilla on vain vähän matoja, voivat olla ilman lääkityksiä, kunhan ympäristötekijät ovat kunnossa. Nykyaikaisissa kaupunkitalleissa ja pienillä laidunalueilla tämä ei aina ole helppoa. Hevosten tarhoja ei pitäisi vaihdella, ja niiden lannat pitäisi kerätä säännöllisesti (viikoittain) pois. Myös laitumilta pitäisi kerätä ulosteet ja kierrättää laitumia mahdollisuuksien mukaan muilla eläimillä tai viljelyssä. Paras tapa suunnitella madotusta on neuvotella oman eläinlääkärin kanssa hevosten tarpeista ja tehdä koko tallille yhteinen suunnitelma matojen tutkimisesta ja lääkityksestä.

Hippos –lehti nro. 2 /2010

Pakolliset ja hyödylliset rokotukset

Teksti: Kati Niinistö, Hevossairauksien erikoiseläinlääkäri, YES Hevossairaala

Hevosten rokotteet ovat lähinnä hengitystiesairauksien ennaltaehkäisyyn tarkoitettuja, poikkeuksena tästä jäykkäkouristusrokote. Hengitystiesairauksissa rokote ei estä tauteja kokonaan, mutta lieventää niiden oireita ja vähentää tartunnan riskiä. Suomessa ei saa käyttää virusarteriittirokotusta, mutta muut vakavat hengitystievirukset pystytään jo osin kontrolloimaan rokotusten avulla.

 

Hevosinfluenssa
Suomessa suurin osa hevosista ja kaikki kilpailevat ratsuhevoset on rokotettu hevosinfluenssaa vastaan. Rokotukset tehdään yleensä rutiininomaisesti, koska kilpailusäännöt vaativat niin, eikä asiaa pohdita sen enempää. Influenssarokotusten hyöty jää usein huomaamatta, koska hyvin rokotetussa ratsupopulaatiossa ei epidemioita juurikaan ole. Kuitenkin sekä Suomessa että Ruotsissa on ollut viime vuosina useita epidemioita muissa hevospopulaatioissa, jotka ovat pahimmillaan johtaneet ravilähtöjen perumiseen ja ratojen sulkemiseen. Ongelma pienenee, sillä tämän vuoden alusta myös kilpailevien ravihevosten on täytynyt olla rokotettuja. Logiikka hevosten rokotuksiin on sama kuin ihmisten sikainfluenssa-rokotuksissa: mahdollisimman monen tulisi olla rokotettu, jotta tauti saadaan pidettyä kurissa.
Jokaisella kilpailuorganisaatiolla on omat sääntönsä perusrokotuksiin ja niiden uusimistiheyteen. Pelkästään kotimaassa kilpaileva noudattaa Ratsastajainliiton sääntöjä: perusrokotukset 21–92 vuorokauden välein, lisäksi kolmas rokotus kuuden kuukauden sisällä toisesta, tämän jälkeen 365 vuorokauden välein. Kansainvälisissä kilpailuissa vaaditaan tiheämpi rokotusväli kansainvälisen ratsastajainliiton, FEI:n sääntöjen mukaan. Säännöt kannattaa tarkistaa järjestöjen kotisivuilta aina silloin tällöin. Useimmat rokotevalmistajat suosittelevat noin kuuden kuukauden rokotusväliä. Myös valmisteella on väliä. Influenssakantoja joudutaan uusimaan aivan samoin kuin ihmistenkin rokotteessa, joten vanhat kannat saattavat antaa huonomman suojan tai eivät auta ollenkaan.

Jäykkäkouristus
Kilpailusäännöt eivät vaadi jäykkäkouristusrokotetta, sen sijaan se on ehtona useiden vakuutusyhtiöiden korvauksiin. Tetanus eli jäykkäkouristus on Clostridium tetani -bakteerin aiheuttama, yleensä kuolemaan johtava kivulias tauti, jonka pystyy täysin estämään rokotuksella. Bakteeri on tavallinen maaperäbakteeri, joten rokotuksen pitäisi olla kunnossa myös ihmisellä. Hevosten rokotusohjelmassa annetaan perusrokotukset kuukauden välein, jonka jälkeen tehoste kahden vuoden välein on riittävä antamaan suojan. Saattaa olla, että rokotteen teho kestää pidempäänkin. Ihmisille tehoste tarvitaan 10 vuoden välein. Hevosten rokotteen pidemmästä tehosta ei ole tutkimuksia. Rokotettu tamma antaa varsalleen suojan, jos varsa on saanut riittävästi vasta-aineita. Rokotuksen haittana osalla hevosista pistokohta saattaa turvota ja lihas olla kipeä, mutta vaiva yleensä hoituu kipulääkkeellä ja helpottaa muutamassa päivässä. Tällaisten hevosten rokottamiskohtana ryntään lihakset voivat aiheuttaa vähemmän ongelmia.

Herpes / Equine herpesvirus
Suomessa herpes-rokotteen käyttö on huomattavasti vähäisempää kuin influenssan. Rokotuspakkoa ei ole, eikä rokotteen teho ole kovin pitkäikäinen. Voimme rokottaa hevoset EHV-1 ja -4:ää vastaan, nämä aiheuttavat enimmäkseen lieviä hengitystieinfektioita. EHV-1 aiheuttaa myös abortteja ja hermostollisia muutoksia. Osa rokotteista on kehitettykin ensisijaisesti tiineille tammoille. Sen sijaan herpeksen neurologista muotoa vastaan ei voi rokottaa. Samoin kuin influenssassa, tärkeintä olisi kaikkien yksilöiden rokottaminen. Jotta rokotus on tehokas, tulisi rokotusvälin olla niinkin lyhyt kuin kolme kuukautta, mutta pidemmästä välistä lienee jonkin verran hyötyä. Hengitystieinfektioissa erityisesti nuoret hevoset hyötyvät rokotteesta.  Herpes-infektio on pysyvä. Toisinaan stressi tai muu sairaus voi aktivoida sen, tällöin rokotuttamisesta akuutissa tilanteessa ei ole hyötyä.

Pääntauti
Pääntautiin on pitkään pyritty kehittämään toimivia rokotteita. Suurin ongelma on ollut vasteen saamisessa erityisesti paikallisesti ylähengitysteihin, joiden kautta bakteeri pääsee hevoseen. Tämän vuoksi Suomessakin oli käytössä suun limakalvolle pistettävä pääntautirokote, joka kuitenkin poistettiin markkinoilta teknisistä syistä. Rokote toimi hyvin, mutta valitettavasti se täytyi uusia kolme, neljä kertaa vuodessa kuten herpes. Tällä hetkellä odotamme markkinoille joko samaa valmistetta takaisin tai ruotsalaista uutta rokotetta. Pääntautiepidemioita ilmenee eri puolella Suomea tasaisin väliajoin, joten paljon liikkuville hevosille rokotus olisi suositeltava.

Raivotauti ja Clostridium botulinum bakteeri (tyyppi B)
Raivotautirokotusta suositellaan esimerkiksi Viroon vietäville hevosille.
Clostridium botulinum -rokotteen toivotaan estävän muun muassa säilörehussa toisinaan esiintyvän bakteerin aiheuttaman botulismi-sairauden. Aiheuttajabakteerin tyyppi kuitenkin vaihtelee, joten varmaa suojaa ei voida luvata. Clostridium botulinum -rokotetta, kuten muitakaan rokotteita, ei saa antaa hevoselle heti suuren rasituksen jälkeen, ja hevoselle tulisi antaa muutama lepopäivä rokotuksen jälkeen.

Milloin hevosta ei saa rokottaa?
Joissakin tilanteissa rokotteista ei ole hyötyä tai niistä voi olla jopa haittaa. Sairasta hevosta ei pidä rokottaa. Vaikka nykyrokotteissa ei juurikaan käytetä eläviä viruksia, voi valmiiksi sairaan hevosen rokottaminen tehdä siitä vielä kipeämmän. Tiettyjen lääkityksien vuoksi taas rokotusteho ei ole toivottu, esimerkiksi kortisonilääkitykset vähentävät immunologisia reaktioita ja huonontavat näin rokotuksen vaikutusta.
Pikkuvarsoja ei pitäisi rokottaa ennen neljän, kuuden kuukauden ikää, koska emältä saadut vasta-aineet estävät immuunivasteen muodostumisen vielä tässä vaiheessa. Poikkeuksena varsoille kuitenkin yleensä annetaan jäykkäkouristusrokotus, mikäli niillä on suuria haavoja, jotka aiheuttavat tetanus-riskin.

Rokotuslinkkejä:

Evira
Suomen Hippos ry
Suomen ratsastajainliitto ry



Hippos–lehti nro. 3 /2010

Hevosten määrä kasvaa
– mutta miten on hevossairauksien erikoiseläinlääkärikoulutus hoidettu Suomessa?

Teksti: Riitta-Mari Tulamo, Yliopistollisen Hevossairaalan johtaja, professori, Diplomate European College of Veterinary Surgeons, hevossairauksien erikoiseläinlääkäri

Eläinlääkärin perustutkinto antaa valmiudet praktiikassa toimimiseen. Opiskelijoille opetetaan kuuden vuoden aikana ensipäivän tiedot (day-1-skills). Eläinlajikohtainen neljä vuotta kestävä erikoistumiskoulutus suoritetaan tämän jälkeen. Tulevaisuuden tavoite on, että 60 prosenttia eläinlääkäreistä suorittaa erikoistumistutkinnon. Kaikkiaan erikoiseläinlääkäriksi valmistuneella on mennyt opintoihinsa ainakin 10 vuotta.

Eläinlääkäreiden erikoistumistutkintoja on ollut voimassa Suomessa vain runsaat 20 vuotta, vuodesta 1988. Eläinlääkäri voi nykyisin erikoistua hevossairauksiin kahdella eri tavalla. Hän voi suorittaa suomalaisen erikoiseläinlääkärin tutkinnon (hevossairauksien erikoiseläinlääkäri) tai eurooppalaisen erikoistumistutkinnon (Diplomate). Tämä koulutus aloitettiin Euroopassa 1990-luvun lopulla. Suorittaminen vie kummassakin noin neljä vuotta ja erikoistumisohjelman lopussa tulee läpäistä hyväksytysti erikoistumistentti.

Hevossairauksien kansallisen erikoiseläinlääkärintutkinnon on suorittanut tähän mennessä 26 eläinlääkäriä. Koko Suomessa on noin 2100 eläinlääkäriä, joista siis vain runsas prosentti on erikoistunut hevosiin. Hevossairauksien koulutusohjelmassa on tällä hetkellä 25 eläinlääkäriä. Koulutuspaikkoja on Helsingin yliopistolla Suomessa kaksi, yksi Helsingissä Yliopistollisessa Hevossairaalassa ja toinen Ypäjän hevossairaalassa. Jälkimmäinen aloitti koulutustoimintansa viime vuonna. Kiinnostus koulutukseen on suuri. Kahtena viime vuotena hakijoita on ollut yhdeksän kumpanakin vuonna. Kaksi koulutuspaikkaa eivät riitä kysynnän kasvaessa voimakkaasti.

Hevosmäärän kasvu noin tuhannella yksilöllä vuodessa, hevostalousyritysten lisääntyminen, maatilojen muuttuminen hevostiloiksi sekä ratsastusharrastuksen lisääntyminen on tuonut lisää hevosia ja alan työpaikkoja maaseudulle. Suomessa oli vuoden 2009 lopussa hevosia yhteensä yli 72300. Hevosharrastajien lukumäärä on lisääntynyt runsaasti, ponien määrä on kasvanut, samoin kasvatus- ja siitostoiminta. Tämä on lisännyt hevossairauksiin erikoistuneiden eläinlääkäreiden tarvetta ja työmäärää kentällä.
Eläinlääketieteellinen tiedekunta on jo pitkään kantanut huolta erikoistuvien eläinlääkäreiden vähäisestä määrästä, samoin kouluttajien määrä on ollut riittämätön. Viimeksi asia oli esillä vuosi sitten keväällä, jolloin erikoistumiskoulutusta pohtiva työryhmä jätti mietintönsä opetusministerille. Erikoistumiskoulutuksen ongelmat ovat samat kaikilla erikoisaloilla. Kansallinen tutkinto on laaja mutta sisällöltään pinnallisempi kuin eurooppalainen tutkinto. Eurooppalaisessa tutkinnossa voi erikoistua esimerkiksi hevoskirurgiaan (European College of Veterinary Surgeons ECVS) tai hevosten sisätauteihin (European College of Equine Internal Medicine ECEIM). Silmäsairauksiin on oma tutkintonsa (European College of Veterinary Ophthalmology ECVO).

Suomalaisessa tutkinnossa eläinlääkäri tekee käytännön hevostyötä esimerkiksi praktiikassa yhden vuoden (yleisosa) ja kirjoittautuu sen jälkeen opiskelijaksi Helsingin yliopistoon. Hänelle määrätään ohjaaja, joka on alan erikoiseläinlääkäri. Opiskelija tekee yhdessä ohjaajansa kanssa kolmivuotisen suunnitelman, jonka tiedekunta hyväksyy. Siihen kuuluu työskentelyä ohjaajan tai toisen erikoiseläinlääkärin kanssa (noin vuosi), kursseja ja kongresseja (muutama kuukausi) sekä työskentely Helsingin yliopiston hevossairaalassa 6–12 kuukauden ajan päivystysvelvoitteineen. Opiskelun aikana opiskelija voi syventää tietojaan jollakin häntä erityisesti kiinnostavalla osa-alueella. Kaikki suoritukset kirjataan opintorekisteriin. Näihin kuuluu potilaskirjanpito ja anestesia-, röntgen-, ultraäänitutkimus-, leikkauskertomuksia, kursseja ja kongresseja sekä pienimuotoinen tutkimustyö tai tapausselostus omasta potilastapauksesta Suomen eläinlääkärilehteen. Lopussa opiskelijan on läpäistävä erikoistumistentti, minkä jälkeen hän saa erikoiseläinlääkärin nimikkeen ja luvan käyttää tätä titteliä.

Eurooppalainen Diplomate-erikoistumistutkinto antaa kapea-alaisemman, mutta syvällisen tietotaidon ja osaamisen. Koulutusohjelman aloittamiseen tarvitaan korkeatasoinen hyvin varustettu hevossairaala, jossa on riittävä potilasmäärä, päivystystoimintaa sekä diplomaatti-tasoiset kouluttajat. Eläinlääkärin tulee perusopintojen jälkeen suorittaa 1–2  vuotta kestävä, niin sanottu 'internship', joka antaa perusvalmiudet itse erikoistumiskoulutukseen. Olemme usean vuoden aikana toteuttaneet tätä internship-ohjelmaa Yliopistollisessa eläinsairaalassa ja yrittäneet näin tehostaa hevosiin erikoistumaan aikovien eläinlääkärien koulutusta. Ohjelman suorittamisen jälkeen voi halutessaan pyrkiä myös ulkomaiseen yliopistoon erikoistumiskoulutukseen. Nuorten eläinlääkäreiden kiinnostus hevosalan koulutukseen on suuri, ja kahteen internship-paikkaamme oli tänä vuonna kymmenen hakijaa.

Eurooppalainen erikoistumisohjelma, 'residenssi', tulee perustaa ennen koulutuksen alkamista. Ohjaajana toimii alan tutkinnon suorittanut diplomaatti, joka ohjaa erikoistuvaa kliinisessä työssä 60 prosenttia ajasta. Erikoistuva ja hänen ohjaajansa työskentelevät kiinteästi yhdessä tutkien ja hoitaen kaikki hevospotilaansa. Ohjaaja on vastuussa ohjelman sisällöstä ja korkeasta tasosta. Yleisemmät erikoistumisalat ovat hevosten sisätaudit ja hevoskirurgia ja kilpailu näihin on Euroopassa todella kovaa. Koulutusohjelma on tiukasti säädelty. Siihen kuuluu tekemisen huolellinen raportointi ja opintoja myös muilta aloilta kuten anestesiologiasta, röntgen- sekä ultraäänitutkimuksista ja patologiasta. Edistymisestä raportoidaan vuosittain ja koulutuksella tähdätään osaajaan. Residenssikoulutukseen kuuluu myös tutkimustyö ja kahden julkaisun tekeminen. Ideana on viedä alaa eteenpäin ja parantaa hevosen hyvinvointia tutkimalla hevossairauksia.

Yliopistollisen eläinsairaalan hevossairaalassa toimii tällä hetkellä kolme tällaisen tutkinnon suorittanutta: Michael Hewetson, Dipl. ECEIM, hevosten sisätaudit, joka sai koulutuksensa Glasgow'n yliopistossa Britanniassa, Martin Waselau, Dipl. ACVS/ECVS; hevoskirurgia (Ohio State University USA) ja Riitta-Mari Tulamo, Dipl. ECVS, hevoskirurgia (Ohio State University). Eläinlääkärit Kati Niinistö ja Kati Vainio ovat suorittamassa hevosten sisätautien tutkintoa ja Elina Rusanen silmätautitutkintoa (ECVO).

Hippos-lehti nro. 4/2010

Haavojen hoito – mitä omistajan tulee huomioida ?

teksti: Riitta-Mari Tulamo
Yliopistollisen Hevossairaalan johtaja
professori, Diplomate European College of Veterinary Surgeons
hevossairauksien erikoiseläinlääkäri

Hevosen luontainen käyttäytyminen liittyy laumaan ja vapaana kulkemiseen. Hevosella on myös nopea reaktiokyky, ja se pystyy pakenemaan nopeasti vaaran uhatessa. Aitaukset, karsinarakenteet, toiset hevoset ja yllättävät tilanteet altistavat hevosen herkästi erilaisille traumoille ja haavoille. Onkin tyypillistä, että ne usein syntyvät suuren voiman seurauksena; törmäys, potkiminen, riuhtominen ja jopa paniikki, saa aikaan suurta kudostuhoa. Talvella kaatumiset ja hokit aiheuttavat vakaviakin vammoja. Hevonen on myös joskus mestari aiheuttamaan itse itselleen outojakin traumoja, jopa murtumia.

Karsinarakenteet ja aitaukset ovat ihmisen vastuualuetta ja niiden kunnosta tulee huolehtia. Sama koskee aitarakennelmia ym. hevosen ympäristössä. Hevonen saa hyvin helposti kavionsa/jalkansa oven alle, jos salpasysteemi ei ole kunnollinen; kavio menee yllättävän pienestä aukosta mutta kantapallot estävät poistulon, hevonen panikoituu, kun raaja jää kiinni ja tuho raajan rakenteissa on usein valtaisa (kuva). Karsinoiden väliset verkkorakenteet tulee myös tarkastaa ja korjata; terävät rikkoutuneen verkon langat aiheuttavat turhia silmävammoja ja jopa syvälle ulottuessaan silmän menetyksiä. Murtumat aiheutuvat usein toisen hevosen potkusta, jotka voidaan helposti estää ihmisen toimesta pitämällä sopimattomat yksilöt erossa toisistaan.

Ensimmäinen kysymys hevosen saadessa haavan tai trauman on – MITÄ RAKENTEITA ON VOINUT VAURIOITUA? Terve maalaisjärki on oiva apu arvioinnissa. Jos haava on lähellä niveltä, se VOI ulottua niveleen tahi jännetuppeen saakka esim. vuohisen takaosassa. Kinnerpään vammat ulottuvat helposti jänteiden alaisiin limapusseihin ja ovat vaikeita hoidettavia. Samoin, jos trauma ulottuu esimerkiksi nivusiin / vatsaonteloon saakka. Haavan kautta sisään pääsee bakteereita ja nivelneste/jännetuppineste on niille erinomainen elatuspohja. Tällaiset tapaukset on AINA syytä tutkia eläinlääkärin toimesta mahdollisimman pian ja / tai lähettää klinikalle, samoin silmävammat. Aikarajana pidetään yleisesti 24 TUNTIA, eli asiantunteva tutkimus ja hoito on saatava tehtyä nopeasti. Nivel tai jännetuppi tulee huuhdella ja tähystää nukutuksessa ja hevonen saa vahvan antibioottilääkityksen. Vaarana on bakteerien aiheuttama niveltulehdus, jännetupen tulehdus tai silmävamma, joka voi johtaa hevosen pysyvään rampautumiseen tai sokeuteen/silmän poistoon. Neuvoa voi myös aina kysyä Eläinsairaalan 24-t päivystyksestä. On mielekkäämpää ja onnekkaampaa tutkia ja hoitaa hevonen heti ja kunnolla esimerkiksi, jos epäilee haavan ulottuvan niveleen/jännetupeen, kuin uskotella ettei se mene. Koko ei ratkaise, sillä pieni viattoman näköinen hokki- tms. haava voi olla hevoselle kohtalokas ’’väärässä’’ paikassa. Infektio tuhoaa nivelen/ jännetupen hyvin nopeasti ja sen jälkeen hevonen on käyttökelvoton.

Runsas verenvuoto hevosen haavoista on harvinaista. Hevosessahan on jopa yli 50L verta, joten verenhukkaan menehtyminen on samoin harvinaista. Verenvuoto tyrehdytetään esim. raajan alaosan haavoissa parhaiten Tena-siteellä ja tukevalla pumpulitukisiteellä (Gamgee) ja pintelillä. Vuotavaa suonta ei yleensä saada tukittua, vaan vuotokohta hyytyy itsellään. Raajan alaosan haavat ovat sangen tavallisia; etupolven ja kintereen alapuolella kudoksilla ei ole lihasten antamaa suojaa, jolloin luut ja jänteet ovat myös alttiina vaurioille. Varsinkin raajan etupuolella alanivelten päällä tai kavion yläpuolella olevat haavat ovat hankalia hoidettavia, koska ne helposti aukeavat ihon jännittyessä hevosen koukistaessa raajaansa. Siksi ne tuleekin tukea hoidon aikana myös ulkoisesti hyvin.

Jos haava on terävä viiltohaava, se voidaan sulkea puhdistuksen jälkeen. Puhdistusaineeksi käy laimennettu teen värinen Betadine-paikallisantisepti liuos. Jos haavaan kohdistuu jännitettä esim raajan koukistuessa, tulee se estää vahvalla tukisiteellä, lastalla tai jopa kipsillä riippuen haavan paikasta ja laajuudesta.

Bakteeri-infektio ja liike ovat pahimmat esteet haavojen paranemiselle. Usein hevosen haavat ovat ruhjeisia ja sangen likaisia. Karvojen poisto karvanleikkurilla auttaa pitämään haava-alueen helpommin puhtaana. Haavan voi suojata kevyesti taitoksilla ennen karvanleikkuuta ja pesun aikana. Raaja pestään sitten haavan ympäriltä mekaanisesti puhdistamalla vedellä ja haavasaippualla. Lopuksi haava voidaan suihkuttaa vedellä puhtaaksi, kudokset eivät saa kuitenkaan muuttua harmaiksi eli vettä ei saa käyttää puhdistuksessa liikaa ja liiallisella paineella. Hevosen haavaan ei saisi laittaa mitään, mitä et itse laittaisi omaan silmääsi alaluomen sisäpuolelle! Haavaan laitetut pulverit, rasvat ym.  elimistö kokee vieraaksi ja märkii ne pois.

Kaikkia haavoja ei voi ommella ja usein haava aukeaa ompelun jälkeen n. viikon sisällä. Haavaan on silloin jäänyt kuollutta kudosta, se on tulehtunut tai haavaan kohdistuu liiallinen liike joka aukaisee sen. Märkiminen on merkki elimistön yrityksestä puhdistaa haava eli elimistö hylkii kuolleita kudoksia. Joskus haavassa on myös vierasesine , tikku tai jopa kuollut luukappale, joka aiheuttaa märkimistä. Paraneminen ei lähde käyntiin ennen kuin haava on puhdas. Mikään haava ei parane kunnolla, jos siihen kohdistuu liiallinen liike, se repii kudokset auki. Erittävä haava siis paranee parhaiten, jos sen pitää puhtaana, suhteellisen liikkumattomana ja se saa näin välillä ilmaa. Kaupoissa myytävät Tena-siteet  ovat helposti saatavia, edullisia ja oivia erittävien haavojen päälle laitettuina ja eri kokoja voi käyttää haavan koon mukaan. Side imee eritteet eikä tartu kiinni ja se vaihdetaan päivittäin samalla, kun haava puhdistetaan ja sidotaan. Kun erite vähenee, siteen vaihtoja harvennetaan.  Puhdistamisen jälkeen haava suojataan siteellä, jonka oltava napakka, mutta se ei saa olla liian kireä ja painaa kudoksia (2 sormea mahduttava väliin). Haavan voi sulkea myös muutaman päivän kuluttua eli kaikkia haavoja ei tarvitse sulkea aina heti.

Kavion rajaan osuvat haavat on syytä tutkia eläinlääkärin toimesta. Ruununrajan vauriot tulee mahdollisuuksien mukaan aina korjata ja repaleinen kavion seinämä siistiä. Samalla haava voidaan tutkia ja puhdistaa hyvin. Jos haava erittää märkää, on tutkittava mikä erityksen syynä. Antibioottihoito on tällaisissa tapauksissa virhe, se poistaa märkimisen oireet hetkeksi muttei syytä! Periaatteena kaikessa on, että ensin tutkitaan, löydetään syy ja vasta sitten hoidetaan, kun diagnoosi selvillä eli tiedetään mitä hoidetaan. Antibiootteja käytetään hevosilla nykyisin aivan turhaan ja liian paljon. Suuri osa haavoista paranee ilman antibioottia.

Periaatteena on että ruumiin alueen vammat ja haavat paranevat hyvin, joskin hitaasti jos ovat laajoja. Raajojen haavat ovat ongelmallisempia, sillä haavoihin syntyy helposti liikalihaa varsinkin etupolven ja kintereen alapuolella olevissa haavoissa. Kroonisten haavojen ja liikalihan hoito on vaikeaa ja vie aikaa. Siksi asiantunteva ja oikea arviointi ja hoito heti alussa on hevosen raajojen haavoissa ja vammoissa oleellista. Koko hoito tulee näin lopulta paljon halvemmaksi, haava paranee nopeammin ja hevonen saadaan myös nopeammin käyttökelpoiseksi, kun hoito osataan suunnata heti alussa oikein.

Hippos-lehti nro. 5/2010

JUOKSUMATOLLA  TAPAHTUVA KURKUNPÄÄN  TÄHYSTYS  RASITUKSEN AIKANA
Teksti: ELL Timo Paananen

Yliopistollisessa Hevossairaalassa tutkitaan juoksumatolla kurkunpään toimintaa rasituksen aikana. Tutkimus tapahtuu asettamalla taipuisa tähystinlaite hevosen sieraimeen, jonka jälkeen maton vauhti kiihdytetään kävelyn kautta kovaan raviin tai laukkaan. Tutkimuksia tehdään sekä ravureille että ratsuille ja keskimäärin joka kolmannelta suorituskykyongelmaiselta hevoselta löytyy kurkusta poikkeavuus, joka vaikeuttaa hapen saantia rasituksen aikana. Seuraavassa muutama yleinen sairaus, joita myös ratsuilla saattaa esiintyä.

HINKUKURKKU
Hinkukurkku on ylempiä hengitysteitä ahtauttava sairaus, jota esiintyy enemmän suurikokoisilla hevosilla. Siinä kurkunpään vasemman puolen kannurusto on osittain tai kokonaan halvaantunut aiheuttaen viheltävää tai hinkuvaa ääntä rasituksen aikana sisäänhengityksen yhteydessä.
Kevyessä ratsukäytössä olevalle hevoselle ei vaivasta varsinaisesti ole mitään haittaa. Vasta kun hevonen todella hengästyy rasituksen aikana, niin suoritustaso laskee hinkukurkun takia; esim. kilpailevat ratsut.
Yleisin leikkaushoito on avartaa kurkunpäätä asettamalla sulamaton proteesilanka halvaantuneen kannuruston ja rengasruston välille. Leikkaus tapahtuu täysanestesiassa. Leikkauksen jälkeen on pieni vaara, että hevonen vetää syömisen yhteydessä rehua väärään kurkkuun, mistä aiheutuu uusiutuvaa keuhkoputken tulehdusta.
Toinen tapa avartaa kurkkua on seisaaltaan tapahtuva äänihuulen poisto laserin avulla. Useimmiten poistetaan vain vasemman puolen äänihuuli. Tämän leikkauksen jälkeen rehun vetämisestä väärään kurkkuun ei ole vaaraa, mutta myöskään hapen saanti ei ole niin hyvää kuin proteesilangan kanssa.

PEHMEÄN  KITALAEN  SIIRTYMÄ
Normaalisti pehmeä kitalaki pysyy kurkunkannen alla rasituksen aikana. Joskus pehmeä kitalaki kuitenkin nousee kurkunkannen päälle ahtauttaen henkitorven aukkoa, mikä näin vaikeuttaa hengitysilman esteetöntä kulkua. Tyypillisesti tuolloin kuullaan koriseva ääni ratsastuksen yhteydessä.
Myös tähän vaivaan on kaksi yleistä leikkaustapaa. Yleisimmässä ja uusimmassa leikkausmuodossa asetetaan täysanestesiassa kaksi sulamatonta proteesilankaa kieliluun ja kilpiruston välille. Leikkauksen tavoitteena on vedättää kurkunpäätä eteen ja ylöspäin, jolloin pehmeän kitalaen siirtyminen väärään asentoon vaikeutuu. Toisessa, laserin avulla tapahtuvassa leikkaustavassa, pehmeän kitalaen takaosaan poltetaan hevosen seistessä laserilla useita pisteitä, jonka seurauksena alueelle muodostuu arpea, mikä muuttaa pehmeän kitalaen hieman vakaammaksi. Leikkaushoidon jälkeen keskimäärin kaksi hevosta kolmesta saa avun pehmeän kitalaen siirtymään.
                                                                                                                                                                                Ratsuilla voi rasituksen aikana kurkussa esiintyä myös muita suorituskykyä alentavia tekijöitä. Tällainen on esim. kouluratsuilla ilmenevä kaulan liiallisesta taipumisesta johtuva kurkun katon romahtaminen ja hapen saannin oleellinen vaikeutuminen. Rajanveto varsinaisen sairauden ja ihmisen itse aiheuttaman ongelman välillä saattaa tällöin olla vaikeaa.

Jos epäilet, että hevosesi kurkunpää ei rasituksen aikana toimi normaalisti, voit ottaa yhteyttä Yliopistollisen Hevossairaalan ajanvaraukseen 09-19157350. Täydellinen juoksumattotutkimus sisältäen myös rasitus-EKG:n ja verinäytteet maksaa n. 700 euroa.
 

Hippos-lehti nro. 6/2010
HEVOSEN  HYVINVOINTI – MITÄ  SE NYKYPÄIVÄNÄ TARKOITTAA?
Teksti: professori Riitta-Mari Tulamo

Hevosen hyvinvointi on laaja käsite, johon voi tarkemmin tutustua esimerkiksi seuraavan linkin kautta: http://www.ratsastus.fi/ratsastuskoulut_ja_tallit/talliyrittajille/hevosen_hyvinvointi Eläinlääkärin näkökulmasta tietyt hevosen hyvinvointiin liittyvät asiat ovat korostuneet potilastyössä viimeisen 10 vuoden aikana selkeästi. Seuraavassa käsittelen muutamia asioita, joita itse koen hevoselle ja sen hyvinvoinnille tärkeäksi huomioida.

Eläinsuojelulaki takaa hevoselle oikeuden riittävään ruokaan ja juomaan, turvalliseen ympäristöön ja olosuhteisiin sekä lajinmukaiseen tyypilliseen luontaiseen käyttäytymiseen, mikä usein unohtuu. Ymmärtääksemme hevosen perustarpeita hyvinvoinnin näkökulmasta meidän tulee tuntea hevosen kehitys ja mukautuminen villihevosesta ihmisen kumppaniksi ja harraste-/kilpaeläimeksi. Hevonen on siis aikojen saatossa Kaukasian ruohoisilla aroilla eläessään kehittynyt käyttäytymiseltään, rakenteeltaan ja aisteiltaan tyypilliseksi saaliseläimeksi, jonka ihminen kesytti käyttöönsä. Hevonen on laumaeläin, joka vapaana ollessaan liikkuu suurimman osan vuorokaudesta syöden heinäkasveja eli korsirehua, samalla tarkkaillen ympäristöään ja se pakenee nopeasti vaaran uhatessa. Sen näkö havaitsee kaukaa pienetkin liikkeet, mutta se ei näe kovinkaan tarkasti. Toisaalta hevonen hahmottaa huonosti paikallaan olevia esineitä ja niiden muotoja.

Luonnontilassa hevonen käyttää syömiseen 60-70 % ajastaan eli 14-17 tuntia vrk:ssa ! Nykyolosuhteissa harva hevonen käyttää syömiseen näin paljon aikaa. Hevosen mahalaukku on pieni, joten se syö usein, 10-12 ateriaa vuorokauden aikana. Sen mahalaukkuun erittyy jatkuvasti suolahappoa, ja mahan ollessa tyhjä happo aiheuttaa mahahaavaumia! Edellisessä lehden numerossa kiinnitettiin ansiokkaasti huomiota hyvälaatuisen heinään usein annosteltuna hevosen perusrehuna ja hyvinvoinnin perustana. Hevosen luontainen ruokavalio on siis erittäin kuitupitoinen ja sisältää ruohon lisäksi lehtiä, puun oksia, kaarnaa ja hedelmiä. Hevosen hampaat ja niiden kiille on rakennettu pilkkomaan korsirehua ja ruoansulatuselimistö, varsinkin sen umpi- ja paksusuoli on rakentunut pilkkomaan korsirehua eli heinää. Heinäruokintaa vältetään usein nykyisin ’ison mahan kasvamisen’ pelossa ja erilaiset myslit ym. väkirehuseokset sekä lisäravinteet ja luontaistuotteet ovat suosittuja hevosten rehuja. Purkkien määrä talleissa tuntuu vain lisääntyvän. Usein eläin inhimillistetään - ja samaistetaan jopa ihmiseen – ja hyvinvoinnin nimissä ja hyvässä tarkoituksessa sille hankitaan ’parasta mahdollista’ – mikä kuitenkin on vastoin hevosen peruselintoimintoja ja perusfysiologiaa. Ihminen tarkoittaa hevoselle hyvää, mutta tietämättään aiheuttaakin sille ongelmia.

Harvat ruokintakerrat altistavat hevosen mahahaavalle, liiallinen väkirehun syöttö saa aikaan ruoansulatusongelmia. Nykyiset pehmeät mysli- ym. rehut eivät kuluta hampaiden kiillettä normaalisti ja johtavat hampaiden piikkimuodostumiin, suun bakteerikannan muutoksiin ja jopa hampaiden reikiintymiseen. Liiallinen energia eli väkirehuruokinta ja erikoisrehujen syöttö on johtanut myös hevosen liikalihavuuden lisääntymiseen ja ns. metaboliseen syndroomaan – aivan kuten ihmisellä. Liiallinen energia yhdistettynä liian vähäiseen liikuntaan saa pahimmillaan aikaan insuliiniresistenssin kehittymisen ja kaviokuumeoireilun, ns. metabolisen oireyhtymän. Tutkimusten mukaan karkearehun puute johtaa myös puun syömiseen, puun purentaan ja ilman nielemiseen, kun hevonen pitkästyy ja alkaa etsiä sijaistoimintoja päivänkuluksi. Rehujen vaihtaminen tulisi aina tehdä vähitellen, sillä hevosen elimistö on sopeutunut siihen; luonnossa arojen heinä vaihtuu tuoreesta kuivaksi vuodenaikojen mukaan vähitellen – ei koskaan äkillisesti. Luontaisesti siis hevonen syö ja liikkuu lähes koko ajan.

Kyky liikkua ja hyvä kunto ovat olleet keskeisiä hevosen eloonjäämiselle, koska villihevosen oli pystyttävä pakenemaan nopeasti saalistavia petoja. Hevosella on hyvin vahva tarve liikkua ja se on hevosen hyvinvoinnin perusta, joka joskus unohtuu. Luontaisesti hevonen liikkuu ravintoa etsiessään ja syödessään noin 16 tuntia vuorokaudessa, josta 2,5 t on ns. nopeata liikuntaa. Loput liikunnasta tapahtuu hiljalleen kun hevonen syö ja etsii ravintoa. Hevoslauma saattaa liikkua jopa 30-80 km päivässä, satoi tai paistoi. Tunnin ulkoilu päivässä on siis hevoselle aivan riittämätön. Hevosen on saatava päivittäistä liikuntaa säätilasta huolimatta. Ja voidakseen hyvin, hevosella tulee olla neljä toimivaa jalkaa, joita kaikkia se käyttää tasaisesti. Yhdestä raajastaan vammautunut ns. kolmijalkainen hevonen ei selviä pitkään viereisen raajan rasittuessa. Hevosen hyvinvoinnin perustana on siis kyky ja mahdollisuus riehakkaaseenkin liikuntaan. Tämä tulee muistaa myös siitostammojen kohdalla, joilla neljä jalkaa ja normaali liikuntakyky on edellytys sikiön ja tulevan varsan hyvinvoinnille. Syystalvella jo ennen liukkaiden kelien tuloa hokkikengitys on parasta tehdä kaatumisten ja murtumien ennaltaehkäisynä.    

Pihattojen ja yhteistarhojen etuna on hevosten pitäminen laumassa, mikä on niille luontaista. Luonnossa vaeltaville hevosille ei muodostu suurta loisongelmaa, kun ulosteiden madonmunat jäävät taakse lauman kulkiessa eteenpäin. Pihatoissa ongelmat saattavat lisääntyä, kun suuri määrä hevosia pidetään suhteellisen pienissä tiloissa. Pihaton hyvä hoito onkin hevosten hyvinvoinnin edellytys. Matolääkitys tulisikin antaa kaikille tallin/pihaton hevosille samanaikaisesti ja myös kiinnittää huomiota tarhojen ja pihatossa pohjan puhdistukseen sonnasta, jonka kautta madonmunat uudelleen infektoivat hevoset. Hiekansyönti on myös kasvanut ongelmaksi asti viime vuosina. Hiekkapohjaiset tarhat ja laitumet sekä kuiva kesä lisää hevosten hiekansyöntiä. Hevosella tulisikin olla tarjolla jatkuvasti riittävästi rehua, jotta hiekasta ’hamuaminen’ jäisi vähemmälle. Hiekan syönnin estäminen kuonokopalla on tehokasta, mutta toisaalta mahalaukku pysyy silloin tyhjänä, mikä taas ei ole hevosen fysiologian mukaista ja voi altistaa mahahaavalle.

Ähkyjen suurimpina syinä on amerikkalaisissa tutkimuksissa todettu ’change in management’ eli hevosen ylläpidossa tapahtunut muutos; ruokinnan ja liikunnan epäsuhde, hevonen ei pääse ulos, se lepää hoidon vuoksi, rehumuutokset jne. Esimerkiksi syksyllä tuoreesta ruohosta korsirehuun siirtyminen näkyy ummetuksen lisääntymisenä. Myös pelkkä rehuerän muutos esim. kauran tyypin (rouhittu vs. litistetty) muutos jne altistaa ähkylle. Kaikki muutokset rutiininomaisessa ruokinnassa ja liikunnassa tulee tapahtua hevoselle loivasti ja vähitellen. Rehuanalyysien tekoa suositellaan. Talvella pakkasella juomaveden turvaaminen voi olla ongelma jäätymisen vuoksi, samoin kuumana kesänä laitumella hevosten riittävä veden saanti – joista molemmista ääri-ilmiöistä meillä on viime vuoden aikana kokemuksia.

Milloin hevonen kärsii ja miten se näyttää kipua? Tutkimuksissa on todettu että hevosen kipu on helppo havaita. Tämä pitääkin paikkansa esimerkiksi ähkyn tai ontumisen kohdalla. Erityisen kovan kivun tai heikkouden merkkinä hevosella on makailu, mitä hevonen ei tyypillisesti tee pitkään. Silmäkulmien ja luu-ulkonemien kohdalla olevat ihovauriot kertovat myös hevosen kovasta kivusta. Myös hevosen silmä kertoo paljon ja normaalisti hevonen seuraa ympäristöään valppaana. Sisäänpäin kääntynyt katse ja sisäänpäin tuijotus ovat hevosella aina kovan kivun merkkejä.